torstai 27. elokuuta 2009

Kirjojen vapautusliike

Ensimmäinen löytämäni kirja


Sattuipa tässä päivänä eräänä sellaista, että retkilläni itäisissä provinsseissa löysin ypöyksinäisen ja hyljätyn kirjan. Kirja oli jätetty nojaamaan vasten Valamon luostarin kirkon seinää. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kylläpä on taas joku hulttio ollut huolimaton ja unohtanut omaisuuttaan. Kirjan lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kirjaa ei ollutkaan unohdettu. Kirjan takana oli tarra, jossa luki: I am a free book. I am not lost and I haven't been forgotten. Go to www.bookcrossing.com and explain how you found me. Then read me and release me. Olinkin joutunut kirjojen vapautusliikkeen iskun kohteeksi.

Bookcrossingin perusajatuksena on kirjojen antaminen toisten, myös täysin tuntemattomien ihmisten, luettavaksi. Helpointa vapauttaa kirja on jättää se julkiselle paikalle (esimerkiksi joukkoliikennevälineeseen tai kahvilaan) kenen tahansa kiinnostuneen poimittavaksi. Kirjoja siirtyy myös bookcrossaajien kesken suoraan kädestä käteen. Bookcrossaajat kutsuvat tätä kontrolloiduksi vapauttamiseksi. Kirjan voi rekisteröidä BookCrossing -sivustolla, jolloin kirja saa oman tunnuskoodin, jonka avulla kirjan kulkua voi sitten myöhemmin seurata.


Uteliaana luonteenlaatuna menin tutkimaan BookCrossing -sivustoa. Löytämäni kirjan takana olevassa tarrassa oli kirjan bookcrossing ID, jonka syötin sivustolle. Sain tietää, että kirjan oli vapauttanut irlantilainen bookcrossaaja. Rekisteröidyin käyttäjäksi sivustolle, ja kirjoitin lyhyen viestin, jossa kerroin mistä olin kirjan löytänyt, ja missä sen aikoisin itse vapauttaa. Jatkoin sivujen tutkiskelua ja tajusin löytäneeni kokonaan uuden maailman. BookCrossing -sivustolla on yli 800 000 jäsentä ja lähes kuusi miljoonaa rekisteröityä kirjaa. Bookcrossaajien jäsenmäärä kasvaa noin 300 jäsenellä päivässä, ja suomalaisia jäseniä sivustolla on yli 5000. Suomalaisille jäsenille on olemassa myös oma suomenkielinen fooruminsa.

Oma bookcrossaukseni on vasta lapsenkengissään, mutta ounastelen tämän uuden harrastuksen tuovan entistä enemmän sisältöä elämääni. Onhan ajatus bookcrossauksen taustalla varsin hieno. Useimmat kirjat tulee luettua vain kerran, jonka jälkeen ne päätyvät hyllyyn pölyttymään tai pahimmillaan jopa jätteenkeräykseen. Miksi ei siis tällaista kirjaa vapauttaisi toisten lukijoiden iloksi? Voi myös vapauttaa kirjan, jota on aina inhonnut. Ehkä joku toinen lukija ihastuukin kyseiseen kirjaan ikihyviksi. Ja niin edelleen.

perjantai 21. elokuuta 2009

Lukupiiri matkasi menneeseen

"Aada lennättää pyöräänsä pitkin soratietä. Sade pesee niskan, selän ja vanhan mekon rimpsut. Tienvarren puut pöyhistelevät lehvästöjään uhkaavan vihreinä. Latvojen yllä liukuu mustelmansininen pilvi. Sateen soitto kaikuu pappilassa."

Mila Teräksen esikoisteos Tyttö tulevaisuudesta on tarina 15-vuotiaasta Aada-tytöstä, joka päätyy menneisyyteen 1800-luvulle vanhan pappilan pianoa soittamalla. Kirjan edetessä ilmenee, että Aadalla on tärkeä tehtävä suoritettavanaan menneisyydessä. Nykyajassa harmaita hiuksia Aadalle aiheuttavat sekä alkoholismin syövereihin vajonnut äiti, että ihastus samanikäiseen Joonakseen, joka myös vierailee menneisyydessä Aadan avulla.

Tyttö tulevaisuudesta herätti vilkasta ja eloisaa keskustelua lukupiirissä, sillä kirja sai niin ihastelijoita kuin vihastelijoitakin. Lukupiiriläiset kiittelivät kirjan kielellisesti rikasta tekstiä, mutta toisaalta oltiin myös sitä mieltä, että sanoilla jonglööraaminen meni välillä reilusti överiksi. Aadan henkilöhahmoa piiriläiset pitivät yleisesti ottaen sympaattisena, joskin kiltteydessään ja säyseydessään jopa epäuskottavana. Joonas sen sijaan osoittautui hahmoksi, joka onnistui monella ylittämään ärsytyskynnyksen. Ärtymystä herätti hahmon yksiulotteisuus ja keinotekoisuus.

Kiintoisaa oli se, että Mila Teräksen mikrohistoriallista kuvailua menneestä pidettiin onnistuneenpana kuin kuvausta nykyajasta. Teräs on selvästi tehnyt huolellista taustatyötä kirjaa kirjoittaessaan. Menneisyyden ihmisten vanhahtava kielenkäyttö tekstissä ei häirinnyt lukukokemusta, vaan herätti pikemminkin vilpitöntä huvittuneisuutta. Kirjan nykyajan kuvaukset vaikuttivat pahvisilta ja tökeröiltä verrattuna menneen kuvauksiin, joissa menneisyys käy lukijan lähelle värikylläisenä, ja tulvillaan tunteita ja tuoksuja. Ihmissuhteiden ongelmallisuus on ikiaikaista, ja sen Aadakin saa havaita siirtyessään ajassa taaksepäin. Menneisyyden ihmiset rakastivat ja vihasivat yhtä väkevästi kuin nykyajankin ihmiset.

Muutamia huomioita:

- Aadan paras ystävä Silja on tyylipuhdas esimerkki teinipissiksestä
- Aada suhtautui yllättävän kylmäkiskoisesti ja laimeasti yliannostuksen ottaneeseen äitiinsä
- Kirjan pystyi lukemaan välipalanomaisesti yhdeltä istumalta
- Suomen historia on koulussa tylsää. Kirjan tarjoama mikrohistoria on paljon mielenkiintoisempaa luettavaa.
- Olisi ollut hauska tietää, mihin kaupunkiin kirjan tapahtumat sijoittuvat

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kuningas Paksujalka


Stoorin lukupiiri tarttui arvostettuun antiikin klassikkoon, sillä viime tapaamisessa keskusteltiin Sofokleen Kuningas Oidipuksesta. Kirjavalinta olikin onnistunut, sillä eräs lukupiiriläisistä tunnusti, ettei kyseistä opusta olisi varmaan koskaan tullut luettua ilman lukupiiriä. Ilahduttavaa oli myös se, että kirja onnistui herättämään lukupiiriläisissä kiinnostusta muutakin antiikin kirjallisuutta kohtaan.

400-luvulla eKr. kirjoitettu näytelmä on perinteistä kreikkalaista tragediaa parhaimmillaan. Lukupiiriläiset kiittelivät tragedian älykkään koukeroista juonta, joka sisälsi viljalti viihdyttävää ironista huumoria. Tyypilliseen kreikkalaiseen tapaan Kuningas Oidipuksessa mässäiltiin armottomasti niin fyysisen kuin henkisenkin tuskan värikkäillä kuvauksilla. Kirja on loistavaa ajanvietettä niille, jotka herkuttelevat mielellään säälittävien ihmisraunioiden traagisilla kohtaloilla. Kuka enää kaipaa Salattuja elämiä tai Kauniita ja rohkeita, kun voi lukaista Kuningas Oidipuksen, jonka juonikuviot ylittävät kevyesti tv-sarjojen häiriintyneimpienkin käsikirjoittajien mielikuvituksen tuotteet.

Kuningas Oidipuksen helppolukuinen teksti yllätti lukupiiriläiset, sillä monet olivat odottaneet kirjan olevan erittäin vaikeaa tekstiä. Tekstin tyyli, lauseiden muotoilu ja sanavalinnat olivat nokkelia ja älykkäitä olematta kuitenkaan liian monimutkaisia. Kuningas Oidipus on ehkä helpointa lukea yhdeltä istumalta, sillä näytelmä ei ole kirjallisena versiona mitenkään julmetun pitkä. Jos näytelmän lukee osissa, lukukokemus hajoaa ikävästi ja näytelmän klassisen tyylipuhdas tapahtumakaari avautuu lukijalle hankalammin.

Muutamia huomioita:

- Kirja sisältää murhia ja insestiä. Tätä on siis antiikin sivistynyt ja arvokas perintö. Nykyään elämme moraalisen rappion aikakautta, kun televisiossa vilahtaa välillä paljasta pintaa.
- Kuoron pitkät repliikit olivat aika ajoin ikävystyttäviä.
- Kuningas Oidipus kolahtaa lukijaan kuin lukijaan vielä vuosisatoja kirjoittamisensa jälkeenkin.
- Kohtaus, jossa Oidipus sokaisee itsensä, aiheuttaa aitoja inhon väristyksiä. Oidipuksen kivun melkein tuntee omissa silmämunissaan.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Maapallo mennään kiertämään...

Jules Verne



Kesän kunniaksi Stoorin lukupiiri suuntasi vilpoisasta kirjastosta auringon lämpöön. Päädyimme valitsemaan paikaksi Puolalanpuiston, joka osoittautui suhteellisen vieraaksi suurimmalle osalle lukupiiriläisistä. Liekö sitten syynä sijainti vai mikä, mutta pieni ja idyllinen Puolalanpuisto kyllä ansaitsisi ehdottomasti enemmän suitsutusta!

Tieteiskirjallisuuden pioneeri Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä oli tällä kertaa viiltävääkin viiltävämmän analysoinnin kohteena. Yleinen mielipide oli se, että kirjaan perustuva samanniminen piirrossarja on paljon viihdyttävämpi ja hykerryttävämpi kuin itse kirja. Ihmetystä herätti Passepartout-nimen suomentaminen Jokapaikanhöyläksi kirjan uusimmassa Minerva-kustantamon julkaisemassa suomennoksessa. Sinänsä hauska tietää näin ranskaa taitamattomana miten kyseinen nimi kääntyy suomen kielelle, mutta siitä huolimatta olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että nimi olisi saanut jäädä kääntämättä. Kirjan päähenkilö Phileas Foggin tuomitsimme tunnevammaiseksi ihmisrobotiksi. Piirrossarjan nähneinä olimme erittäin pettyneitä, kun kirjan Fogg ei osoittautunutkaan samanlaiseksi hurmuriksi, kuin animoitu versionsa.

Kirja on varsin nopealukuinen ja tapahtumat etenevät lähes elokuvamaisella nopeudella. Pääosassa kirjassa eivät ole eksoottiset matkakohteet, vaan pikemminkin ihmeelliset kulkuneuvot, joilla matkaa taitetaan. Moni lukupiiriläinen odotti saavansa lukea enemmän itse matkakohteista, mutta maalailevat maisemakuvaukset eivät tainneet aikoinaan olla herra Vernen vahvinta alaa. Stoorin lukupiiriläisten ryöpytyksestä huolimatta Jules Verne ei ole kuitenkaan mikään ihan turha jamppa, sillä UNESCO:n tilastojen mukaan Verne on maailman eniten käännetty kirjailija 148:lle kielelle käännettynä. Vertailun vuoksi todettakoon, että kesäkuuhun 2008 mennessä Harry Pottereita oli käännetty "vain" 67:lle kielelle.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Ei muumitaloa lukita yöksi...

Turun kaupunginkirjaston lukupiirissä otimme viime tapaamisessa suurennuslasin alle aina ajankohtaiset ja ajattomat muumikirjat. Muumikirjathan ovat monille tuttuja jo lapsuudesta, ja ideana olikin nyt verrata lapsuuden lukukokemusta tähän tuoreempaan lukukokemukseen. Tove Janssonin muumikirjoista Taikatalvi, Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Muumipeikko ja pyrstötähti ja Muumipapan urotyöt pääsivät tarkempaan syyniin. Lukupiiriläisten huomion kiinnitti erityisesti se, miten Tove Janssonin piirrosjälki on vuosien saatossa kehittynyt. Esimerkiksi Muumipapan urotyöt-kirjassa piirrosjälki on ajoittain vielä vähän haparoivaa, mutta myöhemmissä muumikirjoissa jälki muuttuu varmemmaksi ja yksityiskohtaisemmaksi, ja muumit saavat virtaviivaisemman muodon.

Eräs asia, mihin ei lapsena muumikirjoja lukiessa tullut kiinnitettyä huomiota, on se, miten erilaisia ihmistyyppejä muumilaakson hahmot edustavat. Muumilaakson hahmoilla on selkeästi vastineensa ihmisten maailmassa. Jokainen tuntee lähipiiristään varmasti ainakin yhden Muumimamman tai Nuuskamuikkusen. Oikeastaan voisi ajatella, että muumitalon asukkaat edustavat ihmisen koko elämän kehityskaarta eri vaiheineen. Kehityskaaren huipentuma on ehkäpä se, kun on päässyt Muumimamma-vaiheeseen. Mikään turhanpäiväinen ei onnistu enää hätkäyttämään ja itse säteilee ympärilleen rakkautta ja aitoa välittämistä. Murrosikäiset edustavat varsin usein Nuuskamuikkus-vaihetta. Nuuskamuikkunen kun kaipaa tilaa ja itsenäisyyttä ympärilleen tuon tuosta. Tunnustan olleeni itsekin nuorempana sangen nuuskamuikkusmainen henkilö.

Tällä hetkellä sanoisin itse ehkä edustavani Muumipappa-vaihetta. En enää haikaile pitkiksi ajoiksi pois rakkaiden ihmisten luota, vaan tyydyn erakoitumaan omiin oloihini vähän pienemmäksi aikaa, ja palaan sitten tyytyväisenä läheisten ihmisten pariin. Muumipappakin haluaa toisinaan vetäytyä kirjoittamaan muistelmiaan, mutta ymmärtää myös sen, että läheiset tarvitsevat häntä ja hän yhtä lailla tarvitsee läheisiään. Keneen Muumilaakson asukkaista sinä samaistut eniten?

Seuraavassa lukupiirissä tarkoituksenamme on ruotia Jules Vernen Matka maailman ympäri 80-päivässä-kirjaa, joka muuten löytyy myös aivan ihanana klassikkopiirrettynä. Kyseistä piirrossarjaa saattoi ainakin jokin aika sitten ostaa dvd-boksina Anttilasta ja myönnettävä on, että kyllä sellainen tuli itsellekin hankittua. Joskus pienenä pirpanana olin nimittäin aivan toivottoman ihastunut herrasmiesleijona Phileas Foggiin.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Lukupiirikuulumisia



Turun kaupunginkirjaston nuortenosaston lukupiiri kokoontui eilen toista kertaa. Varsin ilahduttavaa oli se, että nyt paikalle oli löytänyt tiensä useampi lukutoukka, kuin viime kerralla. Jatkoimme keskustelua edellisen kerran aiheesta, ja pääsin siis uudestaan vaahtoamaan Ronja Ryövärintyttärestä. Mikäpä sen mieluisampaa. Toinen lukupiirimme vetäjä Matias toi mukanaan Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Muita mukaan eksyneitä kirjoja olivat esimerkiksi Jostein Gaarderin Maya, J.K.Rowlingista kertova elämäkerta sekä Gregory Maguiren Noita.

Lukupiirin jäsenet ovat iältään 14-16-vuotiaita ja kaikki tyttöjä. Elämme siinä toivossa, että vielä joskus joku poikakin uskaltautuu lukupiiriimme mukaan. Tätä kynnystä toivottavasti madaltaa se, että Matias on mukana vetämässä lukupiiriä.En muuten väsy ihmettelemään ja ihailemaan sitä, miten tarkkanäköisiä ja viiltävän analyyttisiä mielipiteita 14-16-vuotiailla nuorilla voikaan olla. Olen ehkä ollut liikaa tekemisissä mekastavien häirikkönuorten kanssa ja unohtanut, että toisenlaisiakin nuoria on. Olihan minullakin mielipiteitä tuon ikäisenä, mutta en silti menisi sanomaan, että olisin ollut se niinsanotusti terävin kynä penaalissa. Oh, well. Sellaista on ihmisyys.

Ensi kerralla aiomme ruotia piirissämme surkeimpia lukukokemuksiamme. En vielä tiedä, minkä kirjan aion itse kiikuttaa paikalle. Onhan niitä karuja lukukokemuksia minullekin toki kertynyt, mutta ei niistä mikään yksittäinen nyt ainakaan äkkiseltään nouse ylitse muiden.

Mistä tunnistaa aidon Potter-fanin? Tietysti Vuotis.net-kassista!

torstai 19. maaliskuuta 2009

Orientalisoituminen


Epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin joudun eräänlaisen orientalismivillityksen valtaan. Tuota villitystä lääkitsin tällä kertaa lukemalla professori Azar Nafisin raapustaman muistelmateoksen. Lolita Teheranissa käsittelee länsimaisten klassikoiden opiskelua ja vastaanottoa ajatolla Khomeinin Iranissa. Kertomukset valvotusta ja tarkkaan kontrolloidusta elämästä Iranin islamilaisessa tasavallassa niveltyvät yhteen kirjallisten keskustelujen kanssa. Kirjan alistetuille naisille kirjallisuus tarjoaa pakopaikan. Taiteen vapauttava voimahan on tunnetusti terapiaa rikkinäisille ihmisille. Tosin Nafisin teoksen naiset eivät ole pelkästään rikkinäisiä ihmisraunioita, vaan heidän huntujensa alle kätkeytyy paljon uhmaa, omapäisyyttä ja vahvoja mielipiteitä.

Lukupiirissään naiset eivät epäröi ruotia vain lukemiaan kirjoja, vaan viiltävän analysoinnin kohteeksi joutuu myös islamilainen tasavalta lukuisine vääryyksineen ja epäjohdonmukaisuuksineen. Toisaalta huvittavat ja toisaalta puistattavat kuvaukset arjesta islamilaisessa tasavallassa saavat lukijan ajoittain vajoamaan voimattoman raivon ja turhautumisen syövereihin. Välillä tulee sellainen olo, että Iranin islamilainen tasavalta haluaa riistää kansalaisiltaan jopa oikeuden paeta mielikuvitusmaailmaan. Maan kiihkoileville johtajille eskapismi on kirosana. Siksi hämmästyttääkin, miten pulppuavan elämäniloisia kirjan naiset jaksavat kaikesta huolimatta olla. Vanha totuushan on, että emme voi valita asioita, jotka tapahtuvat meille. Sen sijaan voimme valita sen, miten suhtaudumme asioihin, jotka tapahtuvat meille.

Orientalismivillitykseni ei ehkä vielä tästä lukukokemuksesta laantunut, joten taidankin lukea mahdollisimman pian Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka on ollut luettavien kirjojeni listalla jo häpeällisen pitkään.