Orientalisoituminen

Epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin joudun eräänlaisen orientalismivillityksen valtaan. Tuota villitystä lääkitsin tällä kertaa lukemalla professori Azar Nafisin raapustaman muistelmateoksen. Lolita Teheranissa käsittelee länsimaisten klassikoiden opiskelua ja vastaanottoa ajatolla Khomeinin Iranissa. Kertomukset valvotusta ja tarkkaan kontrolloidusta elämästä Iranin islamilaisessa tasavallassa niveltyvät yhteen kirjallisten keskustelujen kanssa. Kirjan alistetuille naisille kirjallisuus tarjoaa pakopaikan. Taiteen vapauttava voimahan on tunnetusti terapiaa rikkinäisille ihmisille. Tosin Nafisin teoksen naiset eivät ole pelkästään rikkinäisiä ihmisraunioita, vaan heidän huntujensa alle kätkeytyy paljon uhmaa, omapäisyyttä ja vahvoja mielipiteitä.

Lukupiirissään naiset eivät epäröi ruotia vain lukemiaan kirjoja, vaan viiltävän analysoinnin kohteeksi joutuu myös islamilainen tasavalta lukuisine vääryyksineen ja epäjohdonmukaisuuksineen. Toisaalta huvittavat ja toisaalta puistattavat kuvaukset arjesta islamilaisessa tasavallassa saavat lukijan ajoittain vajoamaan voimattoman raivon ja turhautumisen syövereihin. Välillä tulee sellainen olo, että Iranin islamilainen tasavalta haluaa riistää kansalaisiltaan jopa oikeuden paeta mielikuvitusmaailmaan. Maan kiihkoileville johtajille eskapismi on kirosana. Siksi hämmästyttääkin, miten pulppuavan elämäniloisia kirjan naiset jaksavat kaikesta huolimatta olla. Vanha totuushan on, että emme voi valita asioita, jotka tapahtuvat meille. Sen sijaan voimme valita sen, miten suhtaudumme asioihin, jotka tapahtuvat meille.

Orientalismivillitykseni ei ehkä vielä tästä lukukokemuksesta laantunut, joten taidankin lukea mahdollisimman pian Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka on ollut luettavien kirjojeni listalla jo häpeällisen pitkään.

Suklaata!

Kaipasin viikonlopuksi jotakin kevyttä lukemista, ja päädyin sitten lukaisemaan Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin. Kirjaan perustuvan elokuvan näin jo ajat sitten, mutta kirjan lukeminen antoi odottaa itseään näihin päiviin asti. Sinänsä harvinainen tilanne, koska yleensä luen aina kirjan ensin ja katson vasta sitten siitä mahdollisesti tehdyn elokuvan. Eipä tuo nyt onneksi haitannut, vaikka kävikin vaihteeksi näin päin. Myönnän, että luulin Pienen suklaapuodin olevan helposti sulateltavaa höttölukemista. Sitä se olikin, mutta myös paljon muuta. Kirjasta löytyi myös paljon syvällisempiä elementtejä, kuten pohdintaa uskonnollisuudesta ja siitä, mikä on elämässä todella tärkeää ja olennaista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi tiivistäisin ehkä sen, että onni koostuu pienistä arkisista asioista ja että kaikkea ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti.

Pienen suklaapuodin nauravainen emäntä Vianne Rocher levittää onnellisuuden, ystävyyden ja elämän pienten nautintojen ilosanomaa, ja viis veisaa kylän vanhoillisen papin mulkoiluista ja pahansuovista kommenteista. Kyläläiset hakeutuvat pieneen suklaapuotiin terapeuttiselle kaakaokupposelle ja keventävät sydäntään mieluummin Viannelle, kuin seipään nielleelle papille ja sekös vasta kirkonmiestä kiukuttaakin.

Tämän kirjan lukemisesta tuli yksinkertaisesti hyvä mieli, oikein sellainen vilpitön kaikki järjestyy-olo. Vähän samanlainen olotila tulee muuten silloin, kun on lukenut jonkun Paulo Coelhon kirjoista. On mukavaa kelliä edes hetken levollisessa elämä kantaa-olotilassa ja mumista itsekseen, että ei se ole niin vakavaa. Suosittelen lämpimästi. Nyt on sitten riivattu suklaanhimo, kun menin lukemaan tuon sympaattisen kirjan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Oodi suklaalle, tai jotakin sen suuntaista. Aion lähiaikoina katsoa Pieni Suklaapuoti-elokuvan, ja katselukokemukseen aion varautua kunnon suklaavuorella. Tuohon aivan lähistölle Kauppiaskadulle avataankin sopivasti lähiaikoina jokin uusi suklaapuoti...

Eroottisia kuvia ja kertomuksia

Citymarketista löytyi alehintaan 2000-luvun Decamerone, jota olinkin yrittänyt löytää kohtuuhintaan jo pidemmän aikaa. Toisinaan Citymarketin kirjaosasto osaa yllättää vallan positiivisella tavalla. Pitänee ilmeisesti käydä vähän useammin kuikuilemassa sitimarketin kirjatarjontaa.

2000-luvun Decamerone on kokoelma suomalaisten naisten kirjoittamia eroottisia novelleja. Kirjoittajat ovat kirjailijoita, näyttelijöitä ja sarjakuvataiteilijoita. Mukaan mahtuu esimerkiksi sellasia nimiä kuin Riikka Ala-Harja, Tuuve Aro, Outi Mäenpää, Rosa Liksom, Inka Nousiainen, Riina Katajavuori ja mikä mukavinta, kestosuosikkini Sofi Oksanen.

Rohkea kirja rohkeasta aiheesta. Naisen seksuaalisuus kun nyt valitettavasti tuntuu edelleenkin olevan ainakin jossain määrin tabu. Siksi onkin syytä hieroa aihetta ihmisten kasvoja vasten tällaisessa kaunokirjallisessa muodossa. Erityisen hykerryttävää on, että kirjan nimeen on sotkettu mukaan tuo 1300-luvun klassikkoproosateos Decamerone. Onhan se nyt varmasti todella röyhkeää ja hirveää, kun tuollaisen arvostetun klassikon nimeä nyt tällä tavoin surutta raiskataan ja vielä naisasian nimissä! Hohoo.

Täytyy tunnustaa, että tämän kirjan luin yhdeltä istumalta. Tekstit olivat toinen toistaan mukaansatempaavampia ja sinne tänne ripotellut sarjakuvat piristivät lukukokemusta entisestään. Tarinat ovat enimmäkseen eroottisia, mutta kyllä siellä pornonkin puolella taidetaan välillä käväistä, pilke silmäkulmassa tietysti. Pornon ja erootikan raja on usein, ja ainakin tämän kirjan kohdalla, veteen piirretty viiva. Pienenä miinuksena voisi ehkä pitää sitä, että kirjassa on niin monia näkökulmia ja kirjoittajia. Tuloksena on siis melko hajanainen ja monimutkainen kokonaisuus. Tosin itseäni se ei liiemmin haittaa, koska huomaan usein viehtyväni hajanaisuuksista ja monimutkaisuuksista. Niissä on haastetta. :-)

Hiljaiselon jälkeen

Olen häpeilemättömästi ja häikäilemättömästi laiminlyönyt tätä blogia. Kirjoittamattomuus ei suinkaan johdu siitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja. Päinvastoin. Kirjoja on kyllä kulunut käsissäni tasaisen varmaan tahtiin niin kuin aina ennenkin. Kuitenkin se, että istahtaisi alas tuolille ja alkaisi kirjoittaa lukukokemuksistaan, on ollut minulle tavattoman hankalaa. Myönnettävä se on, osaan toisinaan olla niin pohjattoman saamaton. Otan tästä lähtien pyhäksi tavoitteekseni päivittää tätä blogia aina sunnuntaisin. Sunnuntai kun on sellainen vetelehtimispäivä, milloin voi hyvällä omallatunnolla surffailla netin valtavirrassa ja jopa eksyä tänne päivittämään blogia.

Viime aikoina olen lueskellut mainiota Warrior Queens-opusta. Lady Antonia Fraserin kirjoittama teos valottaa nimensä mukaisesti soturikuningattarien elämää ja tekoja. Fraser on Oxfordin kasvatti ja valinnut kirjaan kiinnostavan valikoiman tunnettuja historiallisia mahtinaisia. Mukaan ovat päässeet mm. Norfolkin ikeenien kuningatar Boudica, Palmyran kuningatar Zenobia, Georgian kuningatar Tamara, Indira Gandhi ja jopa Margaret Thatcher. Kirjassa on toki vahva elämänkerrallinen ote, mutta pääpaino on kuitenkin vallankäytön tarkastelussa. Fraser tarkastelee kirjassaan naisten valtaanpääsyä, tapaa käyttää valtaa, vallasta luopumista ja ylipäätään vallan käsitettä; mitä se merkitsi näille naisille ja miten he itse määrittelivät sen. Myös vallankäyttö suhteessa miehiin nousee luonnollisesti keskeiseksi elementiksi.

Erityisen kiinnostavaa luettavaa oli kuningatar Zenobiaa käsitellyt luku. Olen parhaillaan kulttuurihistorian kirjoittaminen-kurssilla ja tehtävänäni on kirjoittaa popularisoiva artikkeli. Artikkelin aiheeksi valitsin kuningatar Zenobian. Kiinnostuin Zenobiasta jo viime keväänä, jolloin olin Syyriassa opintomatkalla ja vierailimme Palmyrassa. Siellä raunioilla tepastellessani en voinut olla viehtymättä tuon muinaisen mahtinaisen kohtalosta. Harkitsin käsitteleväni Zenobiaa opintomatkani esseessä, mutta päädyin sitten lopulta kuitenkin kirjoittamaan tylsästi Ptolemaiosten vallan ilmenemisestä Damaskoksessa hellenistisellä kaudella. Siksipä onkin nyt mukavaa syventyä Zenobia-aiheen pariin, vaikkakin nyt vain tuollaisen pintaraapaisunomaisen harjoitustyön muodossa.