Orientalisoituminen

Epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin joudun eräänlaisen orientalismivillityksen valtaan. Tuota villitystä lääkitsin tällä kertaa lukemalla professori Azar Nafisin raapustaman muistelmateoksen. Lolita Teheranissa käsittelee länsimaisten klassikoiden opiskelua ja vastaanottoa ajatolla Khomeinin Iranissa. Kertomukset valvotusta ja tarkkaan kontrolloidusta elämästä Iranin islamilaisessa tasavallassa niveltyvät yhteen kirjallisten keskustelujen kanssa. Kirjan alistetuille naisille kirjallisuus tarjoaa pakopaikan. Taiteen vapauttava voimahan on tunnetusti terapiaa rikkinäisille ihmisille. Tosin Nafisin teoksen naiset eivät ole pelkästään rikkinäisiä ihmisraunioita, vaan heidän huntujensa alle kätkeytyy paljon uhmaa, omapäisyyttä ja vahvoja mielipiteitä.

Lukupiirissään naiset eivät epäröi ruotia vain lukemiaan kirjoja, vaan viiltävän analysoinnin kohteeksi joutuu myös islamilainen tasavalta lukuisine vääryyksineen ja epäjohdonmukaisuuksineen. Toisaalta huvittavat ja toisaalta puistattavat kuvaukset arjesta islamilaisessa tasavallassa saavat lukijan ajoittain vajoamaan voimattoman raivon ja turhautumisen syövereihin. Välillä tulee sellainen olo, että Iranin islamilainen tasavalta haluaa riistää kansalaisiltaan jopa oikeuden paeta mielikuvitusmaailmaan. Maan kiihkoileville johtajille eskapismi on kirosana. Siksi hämmästyttääkin, miten pulppuavan elämäniloisia kirjan naiset jaksavat kaikesta huolimatta olla. Vanha totuushan on, että emme voi valita asioita, jotka tapahtuvat meille. Sen sijaan voimme valita sen, miten suhtaudumme asioihin, jotka tapahtuvat meille.

Orientalismivillitykseni ei ehkä vielä tästä lukukokemuksesta laantunut, joten taidankin lukea mahdollisimman pian Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka on ollut luettavien kirjojeni listalla jo häpeällisen pitkään.

Suklaata!

Kaipasin viikonlopuksi jotakin kevyttä lukemista, ja päädyin sitten lukaisemaan Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin. Kirjaan perustuvan elokuvan näin jo ajat sitten, mutta kirjan lukeminen antoi odottaa itseään näihin päiviin asti. Sinänsä harvinainen tilanne, koska yleensä luen aina kirjan ensin ja katson vasta sitten siitä mahdollisesti tehdyn elokuvan. Eipä tuo nyt onneksi haitannut, vaikka kävikin vaihteeksi näin päin. Myönnän, että luulin Pienen suklaapuodin olevan helposti sulateltavaa höttölukemista. Sitä se olikin, mutta myös paljon muuta. Kirjasta löytyi myös paljon syvällisempiä elementtejä, kuten pohdintaa uskonnollisuudesta ja siitä, mikä on elämässä todella tärkeää ja olennaista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi tiivistäisin ehkä sen, että onni koostuu pienistä arkisista asioista ja että kaikkea ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti.

Pienen suklaapuodin nauravainen emäntä Vianne Rocher levittää onnellisuuden, ystävyyden ja elämän pienten nautintojen ilosanomaa, ja viis veisaa kylän vanhoillisen papin mulkoiluista ja pahansuovista kommenteista. Kyläläiset hakeutuvat pieneen suklaapuotiin terapeuttiselle kaakaokupposelle ja keventävät sydäntään mieluummin Viannelle, kuin seipään nielleelle papille ja sekös vasta kirkonmiestä kiukuttaakin.

Tämän kirjan lukemisesta tuli yksinkertaisesti hyvä mieli, oikein sellainen vilpitön kaikki järjestyy-olo. Vähän samanlainen olotila tulee muuten silloin, kun on lukenut jonkun Paulo Coelhon kirjoista. On mukavaa kelliä edes hetken levollisessa elämä kantaa-olotilassa ja mumista itsekseen, että ei se ole niin vakavaa. Suosittelen lämpimästi. Nyt on sitten riivattu suklaanhimo, kun menin lukemaan tuon sympaattisen kirjan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Oodi suklaalle, tai jotakin sen suuntaista. Aion lähiaikoina katsoa Pieni Suklaapuoti-elokuvan, ja katselukokemukseen aion varautua kunnon suklaavuorella. Tuohon aivan lähistölle Kauppiaskadulle avataankin sopivasti lähiaikoina jokin uusi suklaapuoti...